Olet aina vääränlainen.

Olin tuossa juuri aurinkotuoleilla makoilemassa ja nauttimassa aurinkoa. Havahduin katselemaan muita ihmisiä ja kuulin, kun joku tyttö valitteli olevansa läski (ei muuten ollut edes). Jäin miettimään asiaa siihen auringon alle, ulkonäköpaineita siis pohdiskelin. Palasin ajatuksissani vuosia taaksepäin omaan lapsuuteeni.

Oma lapsuuteni oli kaikilta osin vaikeaa aikaa, mutta siihen palaan ehkä myöhemmin tarkemmin. Osaksi se oli vaikeaa siksi, että olin erinäköinen, kuin muut. Kiusaaminen alkoi kivasti heti ekalla luokalla. Kaikki luokalla oli vaaleita ja mähän erotuin joukosta tummanruskeilla silmillä ja tummanruskealla tukalla. Olin heti automaattisesti vääränlainen. Siitä sai aina kuulla. "Vähä sä oot ruma" oli aika yleinen heitto. Kuitenkin jossain vaiheessa kiusaajatkin väsyivät jankuttamaan sitä samaa juttua. Vielä silloin ei keksitty uutta huomauttelun aihetta. Hyvin nopeasti minusta tuli kuitenkin uudella tavalla vääränlainen.

Lapsena söin mielelläni karkkia ja suklaata. Kukapa lapsi ei? Isäsuhteeni oli hankala ja se olikin oikeastaan pelkällä karkilla ja rahalla miellyttämistä, ilman suurempia tunteiden näyttämistä. Jos syö tosi paljon karkkia ja suklaata monesti viikossa, mitä tapahtuu? Niinpä niin. Minusta tuli lihava.
Ja se kyllä huomattiin koulussakin.

Läskikasa. Läskimooses... mitä näitä nyt oli. Jatkuva huomauttelu ja painosta piikittely oli raskasta. Häpeän tunteet ovat kova taakka kantaa pienelle lapselle. Sen voin kertoa. Sitten tapahtui vielä se, että silloinen tunneälytön terkkari kertoi myös minun olevan todella ylipainoinen ja käski vain julmasti laihduttaa. No minäpä aloin laihduttaa, mikä johti aikamoiseen katastrofiin.

Taisin olla silloin nelosluokalla ehkä. Eli olin ihan lapsi, enkä tajunnut miten laihdutetaan. Silloisella lapsenmielellä olin käsittänyt, että laihduttaminen tapahtuu lopettamalla syöminen. Jep. Mä lopetin syömisen kokonaan. Muistan, että oloni oli tosi kurja. Pyörrytti ja heikotti. Vapisin ja silmissä sumeni aina välillä. Mistään ei tullut mitään. Homma päätyi siihen, että yksinkertaisesti pyörryin eräänä aamuna koulun aamunavauksessa. Taisin jäädä koulusta sen jälkeen viikoksi pois. Pyörtyilin vielä samana päivänä kotonakin ja löin pääni inhottavasti metallisankoon. Seurasi Tk-reissu. Olin siis näännyttänyt itseni kirjaimellisesti loppuun.

Kerroin myöhemmin äidilleni, että terkkari käski laihduttaa (eihän se terkkari mitään ohjeistusta vaivautunut antamaan). Äitini marssi terkkarin puheille siltä seisomalta ja haukkui hänet maanrakoon. Selvisin tuosta episodista pikkuhiljaa, ja painokin vakiintui kuin itsestään ajan kanssa.

Kuitenkin mun sisäinen minä oli jo arpeutunut ja vaikka olin normaalipainoinen, peilistä katsoi silti takaisin aina läski. Sitten minusta tuli liian laiha. Olin taas jälleen kerran muiden silmissä vääränlainen. "Hyi että sä oot laiha" "Söisit jotain". Sitten alkoi kova treenaaminen ja elämä koostui aamusta iltaan peiliin tuijottelusta ja oman kropan arvioimisesta.

Jossain vaiheessa kaikki tuo alkoi väsyttää henkisesti todella paljon ja luovutin kaiken suhteen. En jaksanut vain enää välittää. Luulen, että mussa tapahtui jotain henkistä kasvua vuosien myötä. En tänäkään päivänä koe olevani kelvollinen muiden silmissä,  mutta en ota sitä enää niin raskaasti. Osaan olla itseäni kohtaan armeliaampi.

Tänään aurinkotuolissa jäin pohtimaan pidemmäksi aikaa, että miksi me ihmiset olemme tällaisia? Miksi me arvostelemme itseämme ja toisiamme niin kovasti? Aina on liian laiha, liian lihava, liian lihaksikas, liian tumma, liian vaalea. Olen kuullut myös joskus jonkun suusta lauseen: Se on kyllä vähän liian täydellinen :D Minä vaan kysyn, että millainen ihminen on sellainen, että hän kelpaa? Tuntuu, että kyllä se joku vika aina etsimällä löydetään.

Ps. Kuvituskuvat jää nyt tästä postauksesta, koska hotellin netti on aivan uskomattoman hidas ja takkuileva <3

Oletteko te kärsinyt kiusaamisesta ulkonäön vuoksi? Onko teillä ulkonäköpaineita? Osaatteko te olla sinut itsenne kanssa?