torstai 1. maaliskuuta 2018

Suru on kunniavieras



Postauksen aiheena on suru. Instan puolella jo aiemmin kerroinkin, että aion aiheesta kirjoittaa jonkinlaisen syvemmän ajatuksenvirran. Eritasoista surua kokee jokainen ihminen kerran jos toisenkin elämänsä aikana. Minäkin olen kokenut elämäni aikana monenlaisia surullisia juttuja ja niitä on varmasti vielä elämän edetessä tulossa lisää. Blogia seuranneet tietävätkin jo hyvin, että viimeisin suuri henkilökohtainen suruni on ollut rakkaan lemmikin menettäminen. Tiesin jo aikoinaan ennen tragediaa, että kun aika koittaa, siitä tulee mulle hyvin vaikeaa. Mutta en sitten osannutkaan aavistaa, miten monimutkaiseksi oma suruni menikään.







Olen aina ollut ihmisenä sellainen, että mua ahdistaa surun tunteet. En tykkää yhtään surullisesta mielentilasta. Noh, kukapa siitä nyt tykkäisikään. Mulla on ollut aina vaikeuksia käsitellä surun tunteita. En osaa. Olen mestarillinen työntämään ne pois mielestä ja pakotan itseni usein puuhaamaan jotain muuta. Hautaan surun kaiken  muun alle. Sama koskee itkemistä. En tiedä mistä se johtuu, mutta ajatus itkemisestä ahdistaa. En tykkää siis myöskään itkeä. Hölmöä sinänsä, koska itkeminen on luonnollinen reaktio suruun, kuten joillakin myös nauraminen. Itkeminen poistaa myös jonkin verran surun tunnetta ja ahdistuneisuutta. Silti itkeminen on mulle vaikeaa. Orastavat kyyneleet on muka helpompi nielaista pois.

Iivarin kuoleman jälkeisinä päivinä olin toki surullinen. Mutta aloitin sen hulluuden omalla kohdallani heti. Yritin kiivaasti työntää surulliset ajatukset pois päästäni. Olin aivan äärettömän ahdistuneessa mielentilassa ja aina kun tuntui, että kyyneleet meinaa tulla, aloin suunnittelemaan esimerkiksi blogipostauksia. Näin jälkeenpäin tajuan miten hullua se oli. Toiminta oli jotenkin kylmän konemaista. Surullinen tapahtuma ajoittui myös ärsyttävästi juuri 5 päivää ennen Thaimaan reissua. Heh, siinä ajassa mun olisi pitänyt kerätä romahtamaisillaan oleva pääkoppani kasaan, siirtyä lomamoodille ja nautiskella matkasta. Ajatus tuntui kaikintavoin älyttömältä ja raskaalta.

Siltä viimeiseltä eläinlääkärireissulta kotiin palatessani olo oli lievästi sanottuna hysteerinen. Asioita voi nyt jälkeen päin tarkastella rationaalisesti. Iivari oli pienessä pahvilaatikossa ja samalla suunnittelin rakkaan lemmikkini kohta tapahtuvaa hautaamista. Ja mitä tein samalla? Vollotin räkä valuen ja heittelin tavaroita matkalaukkuun ja yritin miettiä mitä tarvitsen mukaan. Matkalaukun pohjalle heitin ensimmäisenä tonttulakin ja aloin nauramaan hysteerisesti samalla kun itkin. Jaa-a, olisiko ollut lievä shokkitila päällänsä? Näin jälkeen päin tuntuu hassulta muistella tuota tilannetta. Saan tästä muistosta edelleen kylmiä väreitä ja kananlihan, koska muistissa on varsin hyvin, miltä musta tuntui. Kamalaa kun menettää tunteidensa hallinnan ja pää  menee ihan sekaisin surusta.



Kuva on viime kesältä. Iivari rakasti popsia voikukkia. Tämä jäi viimeiseksi yhteiseksi kesäksi. Näitä ei enää tulee.



Thaimaassa otin ensisijaiseksi asiakseni nauttia ja olla 2 viikkoa onnellinen ja iloinen. Olinhan päässyt kauas Aasiaan asti, sinne ei suru yltäisi. No kyllä se yltää vaikka Kuuhun asti. Reissua häiritsi ihan valtavasti surulliset ajatukset ja päähäni hiipivät muistikuvat tilanteesta, kun Iivari sai sen viimeisen piikin. Muisto puistatti suuresti. Ne vähäisiksi jääneet hetket, kun sain surulta rauhaa ja olin hetken iloinen, muuttuivat nekin syyllisyyden tunteiksi. Ajattelin, että ei mulla ole oikeutta olla iloinen nyt. Ristiriitaista. En halua surea, mutta en halua olla iloinenkaan. Miten sitten pitäisi olla? Tunteet olivat yhtä sekamelskaa.

Jouluaatto tuntui ahdistavalta. Katsottiin Jaken kanssa läppäriltä Lumiukko piirrettyä, se kun on sellainen perinne, joka tuskin koskaan poistuu. Kyseisenä jouluaattona en halunnutkaan/pystynytkään katsomaan sitä. Se tunnusbiisi (Walking in the air)  tuntui silloin jotenkin äärettömän surulliselta. Alkoi itkettää. Silloin se alkoi kunnolla. Surun työntäminen kokonaan pois mielestä. Aloin hokemaan aina tällaisina hetkinä pääni sisällä mantraa "Älä itke, älä ajattele. Asiat on miten ne on ja niitä ei voi muuttaa. Katso eteenpäin". Sitten paljon myöhemmin ymmärsin, että sellainen ei tee hyvää, eikä ole lopulta kovin tervettäkään. Olen ymmärtänyt, että surua ei voi juosta karkuun. Siltä ei voi piiloutua minnekkään. Se löytää kyllä perille enemmin tai myöhemmin. Opin, että se suru on pakko kohdata ja käsitellä. On surtava. Ja on itkettävä se pois.






Kun palasin Thaimaasta kotiin, olin ensimmäisenä iltana niin lopen uupunut ja täysin rättiväsynyt, etten jaksanut ajatella mitään. Makasin vain sohvalla pää tyhjänä ja täysin paristot lopussa. Unikin maittoi paremmin kuin hyvin. Ja sitten seuraavana päivänä räjähti ultimate-ahdistus. Homma tavallaan jatkui siitä mihin se jäi. Ei kiva. Muistan, kun mietin, että miten helvetissä mä oikein selviän tästä tilanteesta.  Tuumailin myös sitä, että kuinka kauan tällainen epämukava fiilis kulkee elämässä mukana. Koska tästä selviää. Koska ei tunnu enää pahalta? Ahdisti!

Iivari eli koko elämänsä vapaana mun asunnossa, mutta koska kanit on öisin melkoisen aktiivisia, Iivari vietti yönsä aina keittiössä. Se edusti tavallaan Iivarin omaa huonetta. Keittiö oli Iivarin oma valtakunta :) Keittiö tuntui nyt aivan kauhealta paikalta olla, koska sieltä puuttui se tärkein. Mun rakas hörökorva ei enää touhannut siellä, eikä missään muuallakaan. Päätin vaihtaa hieman keittiön järjestystä ja sisustaa sen uusiksi. Ehkä se helpottaisi? Ei se oikeastaan helpottanut ja tunsin tästäkin hullua syyllisyyttä. Ihan kuin siivoaisin Iivarin pois elämästäni. Eihän se tietenkään niin ollut, mutta siltä se tuntui. Yritin vain helpottaa omaa oloani.

Myös Iivarin tavaroiden pois siivoaminen tuntui raskaalta. Eräänä päivänä siivotessani pyörittelin Iivarin valjaita käsissäni ja uppouduin ajatuksiini. Ei enää yhteisiä ulkoilureissuja. Eikä enää mitään muutakaan. Vaikeaa oli sekin. Olo oli ihan sanoinkuvailemattoman lohduton. Siinä mä istuin hiljaisuudessa. Yksin.

Jollain tapaa työnsin edelleen surua pois ajatuksistani. En vaan osannut kohdata ja käsitellä sitä oikein. Välttelin puhumasta Iivarista. En halunnut katsella Iivarin kuvia. Aloin myös välttelemään Iivarin muistelemista, koska se ahdisti. Tein edelleen sitä edellä mainittua ajatusmantraa. "älä ajattele, älä itke. Asioille ei voi mitään".

Jollain tapaa se surun pois työntäminen toimikin. Elämä jatkui ja tein asioita totuttuun tapaan. Unohdin ja jatkoin. Joo se toimi. Muutama viikko sitten huomasin, että olo on taas ahdistunut ja synkkä. Mieleen alkoi väkisin tunkea muistoja joulukuisesta tapahtumasta. Ei enää auttanut yrittää työntää niitä pois. Ajatuksia ja muistoja tulvi mieleen väkisinkin. Ahdisti, itketti, suretti. "Mikä mulla nyt oikein on" mietin. Olenhan jo mennyt eteenpäin? "Ei tämän näin kuulu mennä" mietin.






Sitten saatiin uutinen siitä syövästä, joka meidän perhettä koskettaa. Uutisen johdosta olin lähinnä huolestunut ja murheissani läheisistä ihmisistä (yhdestä erityisesti) että miten he jaksavat. Ajatukset olivat jotenkin erityisen synkissä vesissä. Mietin, että onko elämä nyt taas pelkkää surua, stressiä ja murhetta. Jokin sitten laukesi mun pääni sisällä. Varmaan näin kuvainnollisesti puhuen, pääni sisällä murtui pato. Tuntui, että ne kaikki sidotut surun tunteet lähtivät vyörymään ja läikkymään yli.

Meni useita päiviä, että olin aamusta iltaan ihan surun murtama. Itkinkin. Itkin aika paljon. Itkin herkästi. Viime aikoina ei ole tarvittu kovinkaan suurta laukaisevaa tekijää, kun silmät kostuu. Hetki sitten oli sellainen fiilis, että surun ja ikävän tunteet tavallaan kuin halvaannuttivat mut. Musta tuli toimintakyvytön. Useina päivinä istuin tietokoneella monta tuntia yrittäen kirjoittaa postausta. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään. Olo oli outo. Ahdisti ja ne surulliset muistot ja ajatukset vain kiersivät päässä. "Mikä ihme mulla nyt oikein on?" ajattelin.

Googlettelin surusta ja siitä selviämisestä. Sitten päädyin sivulle missä kerrottiin posttraumaattisesta stressireaktiosta. Aiheesta enemmän luettuani päädyin tekemään itsediagnoosin. Tämähän mulla varmaan on. Tukahdutettu traumaattinen kokemus nousee pintaa ja aiheuttaa tämän epänormaalin olon. Kirjoitin jokin aika sitten, että pidän pienen breikin blogista. Silloin tosiaan tuntui, että en pysty kirjoittamaan mitään järkevää. Niin pahoin tekstin tuottaminen takkusi. Kuitenkin olen postauksia julkaissut jälkeenpäin, vaikka tosiaan ajattelin pitäväni vähintään 2 viikon tauon. Surullisten päivien joukossa on ollut myös niitä hyviä päiviä. Myös niitä päiviä, jolloin on oikein tehnyt mieli kirjoittaa. Parhaimpina päivinä mä olen sellainen, että "kirjoitan pääni sisällä" postausta. Silloin on parasta istua alas ja naputella se teksti ulos päästänsä :)

Olen ymmärtänyt, että surutyö vaatii aikansa. Joillakin vähemmän, joillakin enemmän. Lienee ihmiskohtaista. Mulla se meni näin. Surutyötä teen edelleen. Mulla on hyviä päiviä, jolloin olo on normaali. Sitten on niitä päiviä, jolloin tuntuu etten kestä ajatuksiani. Ahdistaa, menen pois tolaltani ja ikävöin ihan kamalasti. Saatan itkeäkin. Nykyään itken jos siltä tuntuu. Käsittelen asiaa ja en enää työnnä sitä pois. Välillä se tuntuu vanhojen tottumusteni vuoksi ahdistavalta. Välillä se helpottaa. Opettelen elämään asian kanssa. Tässä on työsarkaa.



Käpälän jäljet sydämessä. Aina.



Ajatuksissa on ollut kehystää joskus Iivarin kuva keittiöön. Muistoksi. Tuon ajatuksen olen usein lykännyt, koska olen miettinyt, että onko liian aikaista. Tuleeko paha mieli, kun kuvaa katsoo?

Toteutin asian tällä viikolla. Se oli mulle kuin pyhä suoritus. Itkuhan siinäkin tuli. En tiedä oikeastaan miksi. Mutta siellä se nyt on. Pelkäsin, että on liian aikaista, mutta ei sittenkään. Tänään katselin hyllyssä olevaa kuvaa ja hymyilin. Puhuin myös ääneen Iivarille:


"Siellä se mun hörökorvainen karvapuo möllöttelee ja seuraa mun tekemisiä. Niin kuin aina ennenkin" <3



Surun työstäminen jatkuu. Kyllä tämä tästä. Ajan kanssa. Samalla olen oppinut itsestäni ja omasta luonteestani jotain uutta.

Tähän loppuun Henry Scott Hollandin runo. Bongasin tämän runon Anna-Leena Härkösen kirjasta Ihan ystävänä sanon. Tässä runossa on jotain, mistä mä tykkään. Siinä on pointtia. Anna-Leena itse kertoi kirjassaan sen tuoneen lohtua synkkinä aikoina, siskoansa muistellessa. Anna-Leenan sisko päätyi itsemurhaan vaikean bipoläärihäiriön vuoksi.


Kuva: Anna-Leena Härkösen kirjasta, Ihan ystävänä sanon.



Ps. Tämän tekstin kirjoittaminen tuntui alussa vähän raskaalta, mutta loppua kohden mennessä tunne oli helpottunut ja keventynyt. Kirjoittamisella on uskomattoman terapeuttinen vaikutus :)








16 kommenttia:

  1. Voimia surutyön keskelle <3 itse en ole vielä näitä aikuisiän lemmikkejäni menettänyt mutta kun se päivä koittaa, en tiedä miten siitä selviän. Niin suuri osa ne elämää ovat. Aina voi ottaa uuden lemmikin mutta kyllä jokainen on niin oma persoonansa että korvata sitä ei voi <3 en ole koirasta ollut yhtäkään yötä erossa enkä varmasti pystykään. Joka yö nukutaan yhdessä ja kaksi kissaakin on vielä seurana. Lemmikit ovat parhautta <3 Lämmin osanotto Iivarin muistolle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Omalta osaltani voin sanoa, että kyllä siitä selviää. Tavalla tai toisella. Se on vaikeaa, varsinkin alussa. Mutta ajan myötä suru muuttaa muotoaan siedettävämpään ulkoasuun. Riippuu myös paljon ihmisestä ja siitä, miten asioita käsittelee. Itse käsittelin asian aika surkeasti aluksi. Jotain tässä on oppinut tästäkin.

      Multa on moni kysynyt, että otanko uuden eläimen. Just nyt tuntuu, että en voisi. Varsinkin päällimäisenä on ajatus, että en kestäisi mahdollista uutta menetystä. Aivan kamala ajatus, mun psyyke ei varmaan kestäisi :/

      Toivon sulle ja sun karvakamuille paljon yhteisiä vuosia ❤

      Poista
  2. Lemmikin menetys on tosi raskasta, koska lemmikkiään rakastaa aivan eri tavalla kuin ihmisiä. ❤️ Lemmikin kanssa voi olla oma itsensä ja lemmikki on aina vierellä oli tilanne mikä tahansa. On aivan ymmärrettävää ja luonnollista surra pitkään lemmikin menetystä. Ja hienoa, että olet antanut itsellesi luvan itkeä, se todella auttaa pahaan oloon. Kaikkea hyvää! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiteytit tosi hyvin, mitä on eläinrakkaus <3 Ja kiitos, eteenpäin mennään vaikka välillä on vaikeaa :)

      Poista
  3. Voimia ja kaikkea hyvää❤️ Lemmikin menettäminen on raskasta, oli se oma tai läheisen😶

    VastaaPoista
  4. Tätä lukiessa pääsi itku. Niin monta tuttua tunnetta siitä ajasta kun Myssy piti lopettaa. Nauruun purskahtaminen ja sen jälkeen hysteerinen itku, koska enhän voi nauraa kun pikkuiseni on poissa. Vaikka aikaa on kulunut jo pari vuotta, itku tulee silti välillä, esim lukiessa tällaisia tarinoita. Paljon voimia surusta toipumiseen <3 Iivari loikkii nyt Myssyn rinnalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih :/ Ei tämä kyllä mikään hyvän mielen postaus tosiaan ole... Sitä oon miettinyt paljon, että kuinkahan kauan tietynlainen herkkyys tätä asiaa kohtaan pysyy omalla kohdalla. Nöyrästi sitä vaan toivoo, että jossain vaiheessa pääsisi asian yli sillä tavalla, että ei enää tulee niitä hetkiä kun tuntuu että musertuu surun ja haikeuden alle. Lemmikkejä mulla on ollut aiemminkin, mutta ei ketään, joka on ollut mukana elämässä 10 vuotta. Iivarissa oli jotain aivan erityistä. Iivarille ja Myssylle haleja sinne jonnekin <3

      Poista
  5. Voi rakas <3 voimia, vaikka voiton puolella oletkin jo. Iiviskä oli kyllä hyvä tyyppi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iiviskä oli ihan paras paukapää <3 Joo onneksi ollaan joten kuten voiton puolella. Asiaa joutuu vielä käsitellä, mutta kyllä tämä tästä vielä :)

      Poista
  6. Hei! Tämä postaus sattui silmääni blogit.fi sivustolla. En ole muutoin blogiasi lukenut, mutta tämä pysäytti sen verran että halusin kommentoida. Itselläni oli maailman rakkain kanikamu, nimeltään Popi, jonka kanssa vartuin kymmenvuotiaasta kaksikymmentäkolmevuotiaaksi. Popi kuoli syksyllä 2015 ja edelleen ikävä on ihan hurjan suuri. En tiedä pystynkö enää koskaan ottamaan uutta lemmikkiä, koska luopuminen tekee niin pahaa. Toki se on normaalia ja kuuluu elämään, mutta ainakaan vielä en tunne olevani valmis kiintymään uudelleen. Muisto on edelleen aika kipeä ja kyyneleet nousevat silmiin. Onneksi muistot jäävät, eikä niitä voi mikään meiltä viedä. Tsemppiä suruun ja toivotaan, että ajan myötä ikävä helpottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, Popi pääsi kyllä todella kunnioitettavaan ikään <3 Ikävä kestää kyllä varmasti todella kauan. Ehkä se kestää koko elämän, mutta toivottavasti muuttaa muotoaan siten, ettei se tunnu enää niin pahalta. En tiedä omalla kohdallani, koska olisin valmis ottamaan taas eläimen tai haluanko edes. Iivarin menettäminen tuntui niin inhottavalta, että en sellaista tunnetta enää koskaan haluaisi kokea :/

      Poista
  7. Hei! Luin kirjoituksesi ja aloin itkeä...
    Menetin rakkaan kissani viime maanantaina. Se piti lopettaa 18-vuoden ikäisenä, minun poikani...
    Matka eläinlääkäristä tuhkaamolle pilkkopimeässä ajaessa autossa jäi todella mieleeni. Minä itkin silloin ja itken toisinaan vieläkin. Eilen katselin pojan kuvia ja alkoi itkettää ja hymyilyttää yhtä aikaa. Uskon, että kun pidetään hyvä huoli lemmikeistämme, luoja pitää niistä myös huolen. Voimia tarvitsen joka pvä ja oikeasti unohdankin arkisissa puuhia kissani olevan poissa... sitten putoaa todellisuuteen. Kirjoitit todella kauniisti ja kosketit jotain surussani. Nyt ne ovat hyvässä paikassa, uskon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaista se on mullakin ollut, että välillä on ihan ok olo ja tavallaan "unohtaa". Ja sitten putoaa sinne todellisuuteen ja tulee kamala olo. Voimia sinulle surun käsittelyyn <3

      Poista

Kommentit piristävät aina :)