Vuoden 2022 loppupuolella kirjoittelin kroonisesta kivusta, jonka kanssa olin jo vuositolkulla kärsinyt. Tilanne paheni silloin siihen pisteeseen, että menetin käytännössä kävelykykyni. Pystyin kävellä enää muutamia metrejä, kunnes hermosärky yltyi suorastaan halvaannuttavaksi. Kaikenlainen normaali tekeminen arjessa oli yhtä taistelua. Sain toimintakykyä takaisin syömällä suuria määriä hermosärkylääkkeitä, joista tietysti oli omat haittavaikutuksensa. Tilanne oli kuitenkin se, että ilman lääkkeitä en olisi enää pärjännyt. Diagnoosi ei vielä tuolloin ollut varmistettu. Magneettitutkimuksen myötä syy sitten selvisi. Alaselästä löytyi massiivinen prolapsi (välilevytyrä), joka painoi selän hermoja kunnolla lyttyyn. Diagnoosit olivat siis nikamavälilevysairaus ja hermojuurioireisto.
Lääkitys tosiaan auttoi pärjäämään, mutta sivuoireet olivat rasittavia. Sivuoirendenkin kanssa oppi lopulta pärjäämään. Tiivis fysioterapia oli turhauttavaa. Kaikenmaailman jumppaohjeet eivät tuntuneet vievän tilannettani eteenpäin. Selkäleikkausta suositeltiin koko ajan enemmän ja enemmän. Viesti oli tyyliin; Ei tässä nyt oikein muukaan auta. Olen todella leikkausfoobinen ja ajatus selän leikkaamisesta tuntui todella pelottavalta ja ahdistavalta. Asiaa ei tietenkään auttanut keskustelufoorumeiden ihmisten kokemukset. Leikkauspelkoiselle ihmiselle jää tietysti eniten mieleen ne kaikki kauhukertomukset, miten tilanne vain leikkauksella paheni. Selkäleikkauksen jälkeinen kuntoutuminen ei myöskään ajatuksena tietenkään oikein houkutellut. Noh, kukapa nyt kovin innoissaan mihinkään leikkaukseen haluaisikaan.
Pahimpina kipujaksoina järkeni meinasi lähteä ja ajattelin: "No hitto vieköön, mä menen siihen leikkaukseen. Mä en jaksa enää elää näin". Ja sitten leikkausahdistus jyräsi aina päälle ja pyörsin päätökseni. Päätin purra hammasta ja jaksaa vielä. Ortopedi kertoi, että tyrä voi kuivua vielä pois itsestään. Joskin hän kertoi myös, että nyt on mennyt jo niin kauan aikaa, että kuivahtaminen ei ole enää niin todennäköistä.
Vaikeaa oli, voin kertoa. Mielenterveys oli kipujen vuoksi koetuksella. Hermot olivat jatkuvasti kireällä ja olin vihainen koko maailmalle. Masensi olla niin liikuntarajoitteinen. Ne päivät, jolloin kivuton makuu- tai istumisasennon löytäminenkin oli vaikeaa masensivat pahiten. Ja pelotti. Päässä pyöri ajatuksia, että onko loppuelämä tällaista? Mitä jos tilanne pahenee? Halvaannunko? Usein muistin lääkärin lausumat sanat: Tämä voi olla loppuelämän ongelma.
Aika kului ja tilanne alkoi parantua. Huomasin, että kivut antoivat periksi. Muutos alkoi tapahtua todella hitaasti ja se oli ensin vähäistä. Mutta siinä vaiheessa ihan pienikin parannus kiputiloissa oli kuin taivaanlahja ja teki mieli itkeä onnesta. Jossain vaiheessa tilanne oli jo niin hyvä, että halusin alkaa pudottamaan hermosärkylääkkeen annostusta. Tämäkin onnistuis, joskin jouduin aina välillä nostamaan sitä takaisin joka tietysti latisti taas mielialaa. Kaikenlainen takapakki laukaisi aina toivottomuuden tunteen.
Viime vuoden kesäkuu oli pitkästä aikaa melkein kivuton. Lääkitys oli aivan minimissään. Lopulta sain purettua koko lääkityksen pois ja olin innoissani. Liikkuminen onnistui hyvin. Joskin tietyt asennot ja liikkeet tuikkasivat päänräjäyttävää hermosärkyä. Kuitenkin tilanne vaikutti hyvältä. Syksyllä tilanne paheni yllättäin. Jalkaan säteilevä kipu siirtyi ristiselkään, mikä oli huono merkki. Kipu oli myös sen verran voimakasta ja elämää rajoittavaa, että oli pakko taas mennä päivystykseen. Masensi ja pelotti. Nytkö on se hetki, kun selkäni sanoo sopimuksen irti?
No ei tullut mitään hätäleikkausta, mutta ortopedi näki parhaaksi määrätä kiireellisen magneettikuvauksen tilanteen selvittämiseksi. Samalla käynnillä ehdotettiin lääkkeeksi oksikodonia, josta kieltäydyin samantien. Alusta asti oli itselleni selvää, että opioidilääkitykseen ryhdyn vasta jos on aivan pakko. Asiasta tietämättömille: Opioidit ovat erittäin vahvoja, helposti riippuvuutta aiheuttavia kipulääkkeitä. Oksikodoni niistä lienee pahin.
Siinä sitä taas sitten oltiin. Kipu oli erilaista ja taas niin hemmetin halvaannuttavaa. Olin aivan varma, että selässäni on tyrät ja muut räjähtäneet lopullisesti ja nyt on pakko sitten alkaa suunnitella leikkausta. Ahdistustilat olivat valtavat. Odotin kauhuissani magneettitutkimuksen tuloksia. "Tiesin" että uutiset ovat huonoja, olivathan kipuni pahentuneet ja muuttaneet muotoaan. Voin kertoa, että meinasin melkein seota tutkimustuloksia odotellesani.
Miten sitten kävikään?
Odottelin tutkimushuoneessa psyyke murskana ortopedia. Ortopedi saapui huoneeseen hymyssä suin ja ensimmäinen lause oli "No niin moikka, mulla onkin sulle hyviä uutisia". Olin hieman hölmistynyt ja ensimmäinen miete oli, että se on katsonut jonkun toisen tyypin magneettikuvia. Ortopedi tiesi kertoa, että välilevytyrä on kutistunut todella dramaattisesti. "Mitään leikkausta en suosittele. Näin se vaan ihmiskeho osaa korjata itseään, kun sille annetaan aikaa". Ortopedi hymyili suupielet korvissa. Olin aivan puulla päähän lyöty ja kysyin, että miksi mä olen sitten näin kipeä selästä 😄 Ortopedi tiesi kertoa, että vuosikausia lyttyyn painuneet selän hermot ilmeisesti kipuilivat vieläkin vanhasta tottumuksesta, mikä ei ole käsittääkseni mitenkään tavatonta. Tällaisista selän ongelmistahan voi jäädä pysyviä hermovaurioita. Siinä minä sitten olin monttu auki. Uutiset olivat kerrassaan ihania, mutta kesti koko päivän, että ymmärsin asian laidan. Ei leikkausta. Olin aivan onnessani ja pelkkää hymyä.
Nykyään mun tilanne onkin paljon parempi. Toipuminen näyttää silti tosiaan vievän todella kauan aikaa. En silti tarvitse ollenkaan hermosärkylääkkeitä. Pystyn kävelemään ja jopa juoksulenkit onnistuvat parhaina päivinä. Silti on edelleen niitä huonoja päiviä, jolloin hermosärky on inhottavasti läsnä. Huonoina päivinä ei jaksa tai pysty liikkua yhtään enempää, kuin on pakko. Aika siis näyttää, mikä lopputulos tästä kaikesta on. Selkä oirelee mahdollisesti ainakin jonkin verran loppuelämän, mutta kyllä tässä on nöyrän kiitollinen siitä, että tilanne ei ole pahempi. Tulevaisuudesta ei tietenkään voi tietää.
Summa summarum: Kylläpä sitä osaakin ihan oikeasti arvostaa hyvää terveyttä vasta sitten, kun on ollut vaarassa sen menettää.
Kuvat: Unsplash
