Pelottavat asiat lapsuudessa.

Perinteikkääseen tapaan sain haasteen jälleen Nonnulasta. Aihe olikin tällä kertaa sellainen, joka upotti välittömästi muistelmiin. Lapsuuden pelot. Lapsena saattaa pelätä vaikka mitä asioita, jotka aikuisiällä tuntuvat lähinnä hupsuilta. Kuitenkin muistan lapsuudesta joitain asioita, jotka pelottivat mua tavallista enemmän. Totta puhuen nämä asiat olivat sen verran pelottavia, että ne saavat mut ahdistumaan vielä tänäkin päivänä.

Kuva täältä.

Hämähäkit.

Hämähäkkipelkohan on käsittääkseni melko yleinen. Oma järkeni sanoo, että hämpyissä ei ole mitään pelättävää. Silti mussa tapahtuu jokin lamaannuttava reaktio kohdatessani hämähäkin. Alkaa ahdistamaan ja tunnen inhonväristyksiä kehossani. Koen olevani vaarassa. Samaan aikaan on typerä olo. Miksi tuollaiset vaarattomat hyönteiset saavat mussa aikaan niin tavattoman voimakkaan reaktion?

Lapsena hämähäkkikammo oli erittäin voimakas. Asiaa ei mitenkään auttanut Araknofobia- leffan näkeminen. Tuo kyseinen tarantelloja vilisevä elokuva jätti muhun silloin useammankin viikon traumat. Musta tuli ihan hysteerinen ja kuvittelin, että meillä kotonakin saattaa kipittää samanlaisia inhotuksia. Tajusin kyllä ettei niitä kotona ole, mutta pelko ja mielikuvitus ovat voimakkaita asioita. Kamala leffa meni myös uniin ja heräilin öisin monet kerrat ahdistaviin painajaisiin.  En tiedä miten tuo leffa muhun vaikuttaisi tänä päivänä. Ehkä jättäisin sen katsomatta ihan varmuuden vuoksi. Traumoja on jäänyt ihan tarpeeksi. Myös eräällä mökkireissulla halusin ihan välttämättä nukkua autossa yöni. Huomasin heti alkuun, että mökki vilisee pitkäjalkaisia lukkeja. Ei siis pelkoa, että ummistaisin silmiäni hetkeksikään tuossa mökissä. Ja niinpä minä nukuin yöni auton takapenkillä. Ei ehkä järin mukavaa, mutta ainakin turvassa kahdeksanjalkaisilta :D

Kuva täältä.

Pimeät metsät.

Pimeä metsä oli pienenä todella pelottava asia. Lapsuuden kotini läheisyydessä oli verrattain pieni metsä, missä tykkäsin päiväsaikaan leikkiä ja rakentaa majaakin. Kuitenkin tuo samainen  metsä tuntui pimeällä äärimmäisen pelottavalta. En halunnut mennä sinne pimeällä. Muistan yhden kerran oikasseeni kotiin kyseisen metsän läpi pimeällä. Vaikka matka metsän läpi kesti vain ehkä pari minuuttia jos sitäkään, kokemus oli kamala. Jokin selittämätön pelko ja ahdistus otti valtaansa. Sama pelko mulla on vieläkin . En osaa selittää mikä pimeässä metsässä pelottaa niin paljon. Veikkaan, että tähänkin voi liittyä jotenkin lapsena telkkarista nähdyt ohjelmat. Jos leffassa on jokin kohtaus joka liittyy pimeään metsään, se liittyy yleensä johonkin kamalaan :D Myös seuraava pelko liittyy tavallaan metsään...

Kuva täältä.

Suot.

Mulla ei lapsena alunperin ollut mitään tunnetiloja soihin liittyen. Asiaan tuli kuitenkin muutos eräällä metsäreissulla. Silloin kun olin  lapsi, äitini oli tosi kova marjastamaan ja sienestämään. Olin itsekin äidin mukana tosi monilla metsäreissuilla. Mulla ei silloin ollut minkäänlaista keskittymiskykyä olla avuksi metsänantimien poimimisessa. Mulla oli yleensä ihan omat leikit, joihin kuului kaikenlaista mölyämistä ja hömpötystä. Miten nyt lapsi metsässä leikkii :)

Yhtenä kertana metsässä tapahtui kauhea asia, josta jäi ikuisia pelkoja. Kesken leikkieni upposin suohon. Humps vain ja jalkani painuivat kylmän kosteaan mössöön. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten heti edes tajunnut mitä tapahtui. Vaistomaisesti yritin nostaa jalkojani ylös suosta, joka johtikin vain syvemmälle vajoamiseen. Silloin alkoi pelottaa. Iski pakokauhu. Räpiköiminen upotti vain syvemmälle suohon ja alkoi jo itkettää.

Suuren pelon vallassa huusin äitiä apuun. Äitini ei edes aluksi ymmärtänyt, että olin uponnut suohon ja luuli ensin avunhuutoni olevan jotain leikkiä. Olihan mulla tapana huutaa ja möykätä jos jotain leikkiessäni. Itkuinen äänensävy sai hänet ehkä havahtumaan. Äiti saapui paikalle ja sai kiskottua mut pois suosta, jossa olin jo melkein lantiota myöden. Kokemus oli todella ahdistava. Tuota suohässäkkää muistellessa tulee vieläkin voimakkaita puistatuksen tunteita. En voi olla myöskään miettimättä sitä, että entä jos olisinkin ollut tuona kertana metsässä  yksin? Miten mun olisi käynyt? Olisinko vajonnut pohjaan asti ja hukkunut suohon? Olisiko mua koskaan edes löydetty? Ei ole varmaan vaikea arvata, että mulla jäi ikuinen kammo soita kohtaan.

Kuva täältä.

Pennywise.

Stephen King, tuo legendaarinen kauhunero loi lapsuusajan pelottavimman pellen. Pennywise oli niin tajuttoman ahdistava hahmo, että huh huh. Pennywise on Kingin kirjasta It. Ja samaisesta kirjasta tuli filmatisointi 90-luvulla kun olin skidi. Muistan, että meillä kotona oli tuolloin telkkari "ei-katselukunnossa" ja pyöräilin reippaana poikana isosiskoni luo tämän traumatisoivan ohjelman katsomaan. Pennywise-pelle tuntui lapsen aivoilla ajateltuna lievästi sanottuna pelottavalta. Viemäreissä lymyilevä inhotus houkutteli luokseen lapsia pahat mielessä. Muistan vielä erittäin hyvin, kun ohjelman jälkeen pyöräilin takaisin kotiin. Oli jo pimeää ja kas vain, juuri sopivasti vähän sumuistakin. Juuri oikeat olosuhteet mielikuvituksen laukkaamiselle It-leffan jälkeen. Koko pyöräilymatkan ajan jännitti ja pelotti. Pelle vain pyöri mielessä. Näin jälkeen päin muistellessa vähän naurattaa, sillä muistan kiertäneeni fillarimatkalla kaikki katuviemärit tavanomaista kauempaa. Ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Pennywise ^_^

Kuva täältä.

Avaruusolennot.

Tästä pelosta voisi ehkä syyttää Salaisia Kansioita, mutta varsinkin Juhan Af Grannia :D Vuonna 1992 valmistunut Grannin dokkari Vieraita Taivaalta (Visitors from Space) traumatisoi mut tyyliin koko loppuelämäksi. Dokumentissa kerrotaan ufoista ja avaruusolentojen kohtaamisesta. Muistan, että lapsena tämä dokumentti oli ihan sairaan pelottava. Nukkumaan meneminen ja valojen sammuttaminen oli todella vaikeaa. Pelotti ihan kauheasti. Olin lapsena ihan sataprosenttisen varma, että yöllä ne tulee mun huoneeseen. Isopäiset, mustasilmäiset ja laihat olennot seisoo mun sängyn ympärillä, enkä pysty liikkumaan. Dokumentti jätti oikeasti tosi kovat pelot ja oikeastaan mulla on samoja pelkoja vieläkin.

Viime vuonna näihin aikoihin luin John E. Mackin Ufosieppaukset kirjan. Ei ollut todellakaan kauhean viisasta. Avaruusolennot ja sieppaukset pelottaa edelleen, joten olin valmis jälleen traumatisoitumaan :D Kirja on oikeasti ihan järjettömän ahdistava. Kirjan on kirjoittanut palkittu lääketieteen tohtori ja psykiatrian professori. Kirja sisältää useamman tarinan avaruusolentojen kohtaamisiin liittyen. Kaikki tarinat ovat suoraan sieppausuhrien terapiaistunnoista, eli niin sanotusti "ehtaa kamaa" eikä sepitelmiä. Ahdistavinta kirjassa on se, että tämä psykiatri-kirjailija tulee siihen lopputulokseen, että potilaiden kertomien tarinoiden täytyy olla totta. Hellurei yöunet ^_^
Kirja laittoi jälleen mielikuvituksen laukkaamaan tuhatta ja sataa näin aikuisiällä.  No niin, ja tässäkin kirjoitellessa olen taas miettinyt asiaa liikaa ja näen varmasti ensi yönä unta isopäisistä laihoista olennoista. Pelottavaa, indeed :D

Mitkä ovat sinun lapsuuden pelkojasi? Pelkäätkö samoja asioita vielä aikuisiällä?