Reissupostaus: Teneriffa

 

 

Joulu meni taas tuttuun tapaan ulkomailla. Siitä jäi jossain vaiheessa vähän sellainen "tapa". Jotenkin Suomen joulu ahdistaa. En oikein edes tiedä miksi. Se on sellaista kaupallista kakkaa mulle nykyään. Ja jotenkin se tuntuu hauskalta viettää joulu jossain lämpimässä. Tällä kertaa olin joulun yli Teneriffalla. 

 

 

 

 

Teneriffasta sen verran, että se on yksi Kanarian saarien seitsemästä saaresta. Majottauduin Puerto de la cruzissa. Paikka on saaren luoteisessa päässä. Lähtölento oli tietysti taas takkuileva. Kanarialle lentää yleensä noin reilussa 6 tunnissa. Tällä kertaa vastatuuli oli niin kova, että kone teki välilaskun Portugalissa tankkauksen vuoksi. Se tietysti lisäsi muistaakseni vajaa kaksi tuntia lentomatkaan. Kyllä ärsytti! Laskeuduimme tankkaamaan Faroon. Faron ranta näytti älyttömän kauniilta. Siinä möllötin koneen ikkunasta, miten taivas oli pilvessä. Satoi keveästi ja mittari näytti +17c. Mietin siinä, että täällähän on Suomen kesä. Sataa, lämpötila kohdillaan ja jopa samaan aikaan aurinko pilkistelee pilvien välistä. 

 

 

Faron rantaa Portugalista. Ihan kivan näköistä. Täällä sai aikansa nököttää koneessa, että pääsi lopulta määränpäähän.

 

 

Mulle tuli lennon aikana kylmiä väreitä. Kone lensin Gran Canarian saaren yli. Näin ylhäältä kaukaa kaiken. Las Palmasin, Puerto Ricon ja Maspalomaksen hiekkadyynit. Koko saaren, ne kaikki paikat, joissa olen kulkenut. Saari näytti korkealta niin pieneltä. 

Teneriffan lentokenttä oli saaren eteläpäässä. Kanarialla on omituisia mikroilmastoja. Yleensä eteläiset kolkat ovat kuivia ja vähäsateisia, ja sitten pohjoiset päät vastakohtia. Sen kyllä aina huomaa. Eteläinen Teneriffa oli tosi aavikkomaista, karua ja kuivaa. Sellaista kitukasvuisen näköistä luontoa. Puerto de la Cruz oli jotain muuta. Paikka oli tosi vehreä ja kasvillisuus kukoisti. Teneriffan rannat ovat poikkeukselliset. Ne ovat mustia. Sellaista jännää laavahiekkaa. Kaikki Kanarian saaret on vulkaanista alkuperää, ja ne hienot valkoiset rannat ovat "feikkejä". Kanarialle on rahdattu Saharasta hiekkaa, joilla on tehty ne valkoisemmat rannat. Hassua. 

 

 

 

Lämpötilat reissulla olivat kohdillaan. Ne vaihtelivat  +22 - 26 asteiden välillä. Ei ollut valittamista. En palanut kertaakaan. Mutta mun mies paloi. Oli kiva illalla viisastella, "Olisit laittanu sitä aurinkovoidetta". Ja kyllä se sitten jatkossa laittoikin 😄

Aurinkotuolissa tuli kuunneltua Kaija Koon Taipumaton äänikirjaa, samalla, kun katselin Teideä. Kuuntelin kirjaa, ja mietin miten tulivuoret toimii. Leikittelin ajatuksella, että jos se nyt purkautuisi, tulisi kaaos. Olin haaveillut jo viikkotolkulla, että pääsisipä uimaan. Kattoterassilla eräs mummeli ui ja näytti iloiselta. Päätin siis myös mennä uimaan. Vesi tuntui järkyttävän kylmältä. Pulahdus oli shokki. Mutta niin vaan tuli vedettyä allas päästä päähän useamman kerran. Kroppa tottui, eikä tuntunut yhtään kylmältä. Oli ihana päästä uimaan. Pelastin samalla uintireissulla myös hukkumisvaarassa olevan mehiläisen. Jäin altaan reunalle seuraamaan mehiläisen touhuja. Kuivalili siipiänsä, hieroi silmiänsä. Teneriffan aurinko lämmitti meitä kaikkia, myös pientä mehiläistä. Lämpö teki tehtävänsä, siipiveikko lensi omille teillensä. Päivän hyvä työ tehty.

Aurinkotuolilla koen stressiä. Minulla on stressiloma. Ja ahdistaa. Terveyspuolella on ehdotettu selkäleikkausta, josta en ota ollenkaan koppia. Kaikenlaiset leikkaukset ahdistaa kauheasti. Ei pitäisi ajatella, mutta ajattelen silti. Pelottaa tulevaisuus. Ja silti aurinko lämmittää mut, niin että unohdan hetkeksi kaiken.  

(Suomen päässä sain kärsiä järjettömistä kivuista. Ei tehnyt mun selälle hyvää viikon aktiiviloma ja ne pitkät lennot. Vähän kyllä aavistinkin sen etukäteen, että näin saattaisi käydä)

 

Tuntuu ihanalta, kun ei ole kylmä. Hotellin parvekkeella on kiva juoda aamukahvit boxereissa ja t-paidassa. Ja ihan vaan katsella merta ja näkymiä. Välillä mielessä käy, että hyi Suomi. Se kauhea kylmä asunto. Ei ole ikävä. Pakkanen ja harmaa taivas. Hyi hyi.

Teneriffalla pärjää elekielellä ja ehkä jossain tapauksissa englannilla. Huomaan nopeasti, että ravintoloissa ja kaupoissa ei juurikaan englanti taivu. On todella vaikea saada kaupasta pattereita. Selitän innoissani kassalla, "Where are the batteries?". Kovan jankkauksen jälkeen duracellit löytyvät. Tuntuu hölmöltä. Ne patterit olivat melkein suoraan nenäni edessä. Myyjä selitti asian minulle espanjaksi. Kun en ymmärtänyt, hän yritti selittää asian hitaammin espanjaksi. Ei auta. En osaa espanjaa, vaikka sitä puhutaan mulle hitaasti 😂

Puerto de la cruz on mielestäni aika iso kaupunki. Siis näin pikkukaupungissa ikänsä eläneen silmissä. Tuntuu, että eksyn jatkuvasti. On niin paljon katuja. Eipä siinä, kadut ovat hienoja. On sellaisia uusia moderneja paikkoja, ja sitten niitä vanhempia. Upeita kujia, joiden seinissä on niin kauniita ovia, että niitä jää katsomaan hetkeksi. Ja rakennukset ovat värikkäitä. Ilo silmälle. Suomessa rakennuksetkin ovat niin ankean harmaita. Sitä mietin. Eikö Suomessakin voisi rakentaa vaikka kelta-punaisen talon? Piristävä näky se olisi keskellä tylsää marraskuuta.

Atlantin valtameri on mieletön luonnonvoima. Sen voi nähdä ja kokea, kun katselee rannalla räiskyviä laineita. Mietin, "Näihin laineisiin on ladattu niin paljon voimaa". Ne lyövät rantaan niin lujaa. Aurinko luo valonsa laineita vasten. Kauniita sinisen ja turkoosin sävyjä. Kuohuja ja vaahtoa. On niin kaunista. Tässä välissä, kaiken hetken keskeyttää aurinkolasikauppias. Kauppias tiedustelee, että mistä ollaan kotoisin. Vastaan, että Suomesta. Hän siis heittää suustansa hämmentävän suomenkielisen lauseen:

 

 

 

Kauppiaasta puheenollen. Täällä saa olla rauhassa. Kaupustelijoista ei ole juurikaan tietoa. On heitä rantakaduilla, mutta eivät ole hyökkääviä. Asia, jota arvostan. Olen kokenut päinvastaistakin. Ravintolakokemukset ovat vähän 50/50. Osittain syynä on kielimuuri. Saan eräänä iltana ranskisten sijaan ison parsakaalin, 4kpl porkkanaviipaletta ja hieman maissia. Kysyin, että voiko ranut vaihtaa kasviksiin. Sain sekavan höpinän jälkeen sen mitä halusin, mutta en siltikään. Perulaisen ravintolan tarjoilija oli pihalla kuin lumiukko. Kamala kokemus!

 

 

Kukkien makrokuvailu on mun mielestä aina ollut kivaa.

 

 

Jouluaatto onnistuu. Syön intialaisessa ravintolassa mahtavan ruoan. Suuta polttaa, mutta ei haittaa. "Can I have it extra-spicy", kysyn mukavalta tarjoilijalta. Ja sitä saan. Kuumapää saa sitä, mitä tarvitsee. Ollaan ihan siinä rajoilla sen chilin käytön kanssa, mutta tyytyväinen olen. Taannoin Thaimaassa itkin ja niistin nenääni syödessäni. Ruoka oli niin tulista, että oli ehkä liekitetty manalan roihuissa. En syönyt sitä annosta paria haarukallista enempää. Ei pystynyt 🙈

Tapaninpäivä on tuulinen ja muutama sadekuurokin tulee. Täällä alkaa sää v****lemaan. Aurinkovarjot lentelevät ilmassa. Odotan ruokaa eräässä rantaravintolassa, joka sijaitsee korkealla rannasta. Luonnonvoimat ovat silti mahtavat ja sen saan kokea. Jumalattoman korkea aalto lyö vasten kaikkea. 

Atlantin aalto läiskähtää myös minun  niskaani, pöydälle ja puhelimelle. Kastellen kaiken. Seuraava tuulen puuska lyö lujalla voimalla pölyä ja roskaa päin naamaa. Silmiä kirvelee. Naurattaa ja hämmästyttää. Pöytäliinat lähtevät lentoon, tarjoilijat ovat hätääntyneen näköisiä, asiakkaat pölvästyneitä. Noh, luontoäiti sai vain kilarit. 

Luontoraivareiden jälkeen syön kanarialaiset perunat innoissani. Vaikka pelottaa, että tuleeko taas merivedet niskaan. Ei tullut. Kiitos, Mother nature. 😎

 

 

 

 

Lapsena olin lintuihminen. Kesyjä kyyhkyjä mulla oli useita ja niihin on jäänyt kiintymyssuhde.  Hotellin parvekkeella käy "värivirheellinen" kyyhky. Heitän sille aamupalat ja lounaat leivänmurujen muodossa. Se osaa ottaa katsekontaktia ja pyytää lisää. Ja minä annan. Nimeän kyyhkyn Teijoksi. En ole edes varma, onko se tyttö vai poika. Osaisin päätellä sen heti, jos se suvaitsisi antaa lajitovereidensa olla tällä partsilla (osaan tulkita kyyhkyjen käyttäytymistä ja ääntelyä). Mutta ei se anna. On vain me. Minä ja silmiin tuijottava siipiveikko. 

Vipana aamuna odotan Teijoa. On jo muutenkin haikea olo ja Teijo ei saavukkaan enää paikalle. Se jotenkin kruunaa kaiken haikeuden. Teijoa ja sen katsetta jää ikävä. Ei olisi tarvittu kuin toinen viikko enää, ja Teijo olisi istunut olkavarellani. 

 

 

 

Teneriffalla tuli myös käytyä Loro Parquessa. Se on eläinpuisto. Mullahan on tosi ristiriitainen suhtautuminen eläinpuistoihin, mutta tuli nyt silti käytyä. Oli mahtava kokemus. Varsinkin pingviinien näkeminen oli mahtava juttu. Fanitan kovasti pingviinejä. Iso meduusa-akvaario oli myös ihan ällistyttävä kokemus. Mietin siellä, että meduusat on tosi outo elämänmuoto. Sellainen hyytelömössö, joka vain uiskentelee.

 

 

Matka Suomeen on tietysti taas vaikea. Lento on myöhässä. Kun lopulta pääsen koneeseen, ilmoitetaan, että pääsemme ilmaan nopeammin, kuin ilmoittettiin. Kone hurisee. Kaikki ovat innoissaan. Mutta mitään ei tapahdu. Tulee tylsä ilmoitus; Ei onnistu, on ongelmia. Minua naurattaa. Niin tietysti.😄

Matkalla kotiin katselen koneen ikkunasta ulos. Aurinko paistaa. Lämpö tuntuu ikkunan läpi iholla. Ja sitten jossain euroopan yllä aurinko alkaa kadota. Suomessa on täysin pimeää ja kylmää. Raahaan  matkalaukkua perässäni ja mietin, "Sinne se aurinko jäi, ei enää kesää". Suomen päässä luen uutisista, että Teneriffalla meni sää lopulta ihan kaoottiseksi. Saarien sisäisiä lentoja jouduttiin perumaan jne. Uutisia lukiessa mietin vain: "Onneksi se lento oli just eikä melkein, ennen kuin sää meni liian vaikeaksi". Oli kiva reissu, ja jäi ikävä Teneriffan ikuista kesää 💓