lauantai 12. syyskuuta 2020

Sairaus nimeltä täydellisyys

 

 

En ole kirjoittanut pitkään aikaan kosmetiikasta. Pidin taukoa ja mietin muita asioita. Täräytän tähän pitkän blogitauon jälkeen tällaisen pohtivan ajatuksen ulkonäköasioista. Tämä on erilaista tekstiä, uutta minua.



Alusta asti, on ollut vaikea näyttää naamaansa kaikille. Itsetuntoa kolhii esitellä vaikkapa silmänalusia, jotka on tummat ja toinen arpinen. Olen kokenut kovia paineita asian suhteen. 




Pulleita huulia, tuuheaa tukkaa. Luonnottoman täydellisiä ihoja. Pyykkilautavatsoja ja isoja lihaksia. Näitä voi nähdä tänään puhelimen näytöllä.

Täydellisiä ihmisiä? Siltä ehkä monesta tuntuu, niin myös minusta. #nofilters sanoo jokin kohta kuvatekstissä. Niin varmaan. Alemmuuskompleksi nostaa helposti päätänsä. Täydellisen näköinen (hieman kuitenkin muokattu) ihminen, paratiisimaisemissa. Katsoja pohtii "Miksi on noin täydellistä?"

Aina voisi laihduttaa. Vähän on aina varaa, kunhan ei ole liian laiha. Liian valkoisia hampaita ei olekaan. Punnerra ja pumppaa, lihakset näyttävät hyvältä. Rimpulaa ei kukaan katso haluten tai kadehtien. Muista muotikampaus, on noloa olla vanhanaikainen. Ei saa olla liikaa karvoja siellä, eikä täällä, luotaantyöntävää.

Peilikuva on vääränlainen. Mieli muistaa sen, mitä maailma sinulle kertoo. Muuta itsesi muottiin mahtuvaksi, kuiskii maailma.

Laihduta pois itseesi sopimaton, täytä itseesi puuttumaton. Muutu. Muutu täydelliseksi. Ja saat... Mitä? Aina liian laiha, liian lihava, liian tumma, liian vaalea. Liian vääränlainen. Jotain puuttuu ja jotain on liikaa. Aina.

Media kertoo uutisessa, millainen on täydellinen ihminen. Se on matemaattisesti laskettu. Täydellisyys on yhtä kuin symmetria. Hämmentävää. Minä olen täydellisen epäsymmetriassa.

Hiusrajani ei täytä täydellisyyden standardia. Oikea puoli nousee liian korkealla, eikä toinenkaan ole tarpeeksi matalalla. Minulla on käytännössä liian suuri otsa, ja siis epäsymmetrinen. Kulmakarvani eivät ole samaa paria, toisessa on arpi ja ne ovat muutenkin eri paria. Silmänaluseni ovat rakenteellisesti tummat, ja toinen puoli toista tummempi.

Kasvoni ovat täynnä arpia. Arvet eivät sovi täydellisyyden muottiin. Nenäni on oikealta sivulta hieman pullistuneempi, ei kovin symmetrinen. Nenässäni on myös rikkoutuneita pintaverisuonia. Kun hymyilen, hymyni on hieman vino. Hymy vetää hieman liikaa vasemmalle puolelle, ei symmetriaa. Laihat kädet. Ei kovin leveä selkä. En ole harteikas. En täytä edes toivottua miehen mittaa pituuteni osalta.

Ei suuria rintalihaksia. Maha pömpöttää, vailla jykeviä vatsalihaksia. Jalat ovat aika ohuet, mutta niillä sentään kävelee. Varpaatkin ovat vähän hassun näköiset, ei kovin esittelykelpoiset. Ai niin, myös vasemman ja oikean käteni kynnet ovat eri muotista, ne ei ole symmetriassa. Ja ai niin, partani kasvaa oikealla puolella vähemmän, kuin vasemmalla, eikä se ole muutenkaan kovin tuuhea. Ai niin, ai niin, ai niin. En taida jatkaa enää listaa.

Mikä saa minut näkemään itseni näin epäkelpoisena? Peilikuva näyttää minulle kaikki vikani. Onpa vaikea löytää itsestään jotain, joka miellyttää? Minulle on sanottu asioita. Mene läskileirille. Olet riisitautinen. Jestas miten ohuet reidet. Syötkö liikaa? Syötkö liian vähän? Olet liian lihava, olet liian laiha. Ja ikimuistoisin lause... "Näyttäisit paremmalta jos...". En jatka lausetta, koska siihen sopii niin moni jatkolause.

Vastaanotolla ammattilainen piirtää kasvoihini valkoisella kynällä. Kertoo mikä on pielessä. Toinen puoli kasvoissa on vääränlainen, ei-symmetrinen, hän kertoo. Pidän kasvopeiliä kädessä ja katson, kun ammattilainen piirtää. Kasvoilleni on piirretty viivoja ja ympyröitä. Piirretyt kuviot näyttävät minulle vikani. Näky on hieman masentava. En näe itseäni enää. Näen vain piirretyt viivat. Ihooni on piirretty suunnitelma,

että näyttäisin paremmalta. Ammattilainen kertoo, että myös kulmiani voisi nostaa. Tuntuu, että minussa on oikeastaan ihan kaikki vikana. Nosta, täytä ja uudelleen muotoile. Pitäisiköhän minut täysin uudelleen rakentaa?

"Susta tulee niin hyvä", kuulen lauseen. Kauneuden ammattilainen lausuu sanat, joista olen innoissani. Ja samalla mietin, enkö jo olisi tällaisenaan hyvä? Maksan paljon, aivan liian paljon rahaa, että olen parempi.

Kotona katson peiliin. Ei tunnu siltä, että olisin jotenkin parempi. Muistan ammattilaisen sanat. "Lisää täytyisi tehdä ja laittaa, että on hyvä". Ja laitan. Kyllä ne tietää. Huomaan nopeasti, että mikään ei ole tarpeeksi.

Peilikuvani ei muutu, mutta lompakkoni köyhtyy. Mieleni köyhtyy samalla. Epäkelpo katsoo peilistä.

Ehdottaisin sitä ja tätä. Laitetaan tuonne ja tänne. Tästä voi nostaa ja tästä kiristää. Ammattilainen kertoo ja minä kuuntelen.

Ihminen, jolla on huono itsetunto on mahtava rahasampo jollekin toiselle. Katson itseäni vääristyneestä peilistä. Vikaa. On paljon vikaa. En näytä koskaan siltä, miltä haluaisin. Muistan vain sen, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mutta ketä varten pitää tehdä?

Some tyrkyttää täydellisiä ihmisiä. Minua väsyttää. Jokin järkevä aivosolu tappelee vastaan. Lopeta. Tulee ristiriita.

Ei huvita enää peittää tummia silmänalusia. Ihohuokoset ovat liian suuret, en jaksa välittää. Arvetkin näkyvät, minä olen mitä olen. Hyväksyn itseni, ja toisina päivinä vihaan omaa peilikuvaani. On niin vaikea nähdä

itsensä omana itsenään, samalla kun ulkonäköpaineet huutavat päin (epäsymmetrisiä) kasvoja vasten.

"Sun arvet tekee susta seksikkään näköisen", kertoo mulle tärkeä ihminen. Se hymyilee samalla. Hänen kasvot kertoo, että hän todella tarkoittaa sitä. Nolostun ja ihmettelen, en ole samaa mieltä itsestäni. Ja silti

olen joskus sanonut eräälle pojalle saman. Pojalla oli pitkä viiltoarpi poskessa. Poika häpesi sitä paljon. Ja sanoin silti hänelle, että se tekee susta persoonallisen näköisen, jopa seksikkään. Tämäkin poika nolostui.

Yhtenä kertana, pesen "itsevarmuutta" tuovan meikin pois kasvoiltani. Ystävä sanoo " Sä näytät ihan samanlaiselta". Lause on kohteliaisuus, jota en osaa ymmärtää oikein.


Miten me ihmiset oikein näemme itsemme tänään? Olen jäänyt miettimään. Minulle avaudutaan usein, että miten voin hoitaa tämän ja tuon ongelman. Liian suuret ihohuokoset, liian paljon arpia, liian paljon sitä ja tätä.

Näen mielestäni täydellisen ihon omaavan ihmisen, joka valittaa monia ongelmia ja kysyy niihin vinkkejä. En näe tämän ihmisen ihossa ongelmia. Samalla oma ihoni hävettää. Vastapäätä sama ihminen kehuu ihoani ja sanoo, että se on niin kaunis. Edellä mainitussa lauseessa kiteytyy niin paljon ja oikeastaan kaikki. Näemme toisemme ihannoitavana ja itsemme viallisena. Hämmentävää.

Jos me voitais olla vaan me? Jos näkisimme itsemme vain ihmisinä, joissa ei ole vikaa?  Onko edes mitään korjattavaa? Tekeekö pulleat huulet onnelliseksi? Pitääkö olla niin symmetrinen? Pitääkö olla - tai mitä edes on- täydellinen?

Tämä teksti kuulostanee tekopyhältä minun kirjoittamanani. Olenhan kosmetiikkabloggaaja, joka kirjoittaa ulkonäköasioista ja ulkoisesta olemuksesta. Mutta ajatukseni ovat ristiriitaisia näistä asioista. Ajatukset muuttuvat. Minä olen muuttunut.

Ps. Pahoittelut, jos tekstin rivitys tai muu ulko-osa on sekava. Eka kerta, kun kokeilen uudistunutta bloggeria :D



11 kommenttia:

  1. En ole seurannut blogiasi lukijana kauaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun tänne kommentoin. Avasin "suuni" vain tullakseni sanomaan KIITOS! "Syötkö liikaa? Syötkö liian vähän? Olet liian lihava, olet liian laiha." Noita lauseita olen kuullut elämäni aikana enemmän kuin tarpeeksi.
    Koska olen nainen, olen myös saanut kuulla tietysti siitä perheen perustamisesta. Tuntuu, että vasta sitten kun minulla on lapsia, olen täydellinen. Osa sukulaisista ei suostu käsittämään, että vaikka olen parisuhteessa, lapset eivät kuulu suunnitelmiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että sinäkin olet joutunut arvostelun kohteeksi. Tuollaiset kommentit ovat kyllä aika tehokkaita itsetunnon murentajia :(

      Mun mielestä se on ihan jokaisen oma asia, haluaako lapsia vai ei. Ja jos ei halua, niin ei se mielestäni tee ihmisestä mitenkään "huonompaa".

      Poista
  2. Se kun tekee toista työtään somessa niin voin sanoa, että on todella virkistävää tehdä toisena työnä työtä, jossa on päivässä satoja ihmiskontakteja niiden ihan tavallisten ihmisten kanssa. Se oikeasti antaa perspektiiviä toiseen työhöni. Tosin en ole ollut kyllä muutenkaan mikään täydellisyyden tavoittelija, päinvastoin pienet epätäydellisyydet tekee meistä täydellisiä. Ehkä se juuri on mua somessa häirinnyt alusta asti, kaikki on olevinaan niin täydellistä mitä meille näytetään, että se ei tunnu mitenkään todelliselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se muakin häiritsee somessa, se täydellisyyden tyrkyttäminen. Monihan ottaa siitä paineita, kun ei ymmärretä, että kaikki ei välttämättä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

      Poista
  3. kiitos tästä, tämä oli hieno ja tärkeä postaus!

    VastaaPoista
  4. Olen itsekin miettinyt ulkonäköpaineita.
    Lähinnä siksi, että itsellänikin on ollut niitä, vaikken vertaa itseäni muihin tai koe haluavani olla samanlainen kuin joku toinen on.. mutta miksi?

    Olen kasvanut nuoresta aikuisuuteen aikana, jolloin oli luonnollista käydä esim. uimahalleissa, joissa näkee edelleen kaiken ikäisiä, näköisiä ja kokoisia ihmisiä. Onnekseni myöskin vanhempani eivät ole puuttuneet ulkonäkööni kasvuiässä. Somekaan ei 90-00 -luvuilla vielä vaikuttanut kuin lähinnä Irc-gallerian ja opiskelujen loppuvaiheessa jo ollessani täysi-ikäinen niin Facebookin tulemisen kautta. Onneksi.

    Some on raaka erityisesti nuorelle, joka kehittyy vielä ja kasvaa omaksi itsekseen. Ei varmasti voi olla vertaamatta itseään täysin erinäköiseen henkilöön. Useimmat julkisuudessa lapsista aikuisuuteen kasvaneista henkilöistä ovat käyneet läpi kauneusleikkauksia, jotka ovat jo osa heidän elämäänsä ja joihin kasvavassa iässä olevat nuoret itseään vertaa. Se on surullista!

    ..mutta miksi itselläni on ollut ulkonäköpaineita?
    Aikakautena, jolloin yhä useampi haluaa tulla nähdyksi omana itsenään me haluamme entistä enemmän näyttää joltain toiselta ja saavuttaa jotain, mitä muut ovat meille tavoitteiksi antaneet.
    Vaikka haluamme tulla vain nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenämme, useimmiten me juuri työelämässä puskemme läpi äärirajoilla ja väsymme. Haluamme suorittaa elämää passiivisesti ajattelematta tavoitteidemme tuomia hyviä ja huonoja ominaisuuksia tai sitä kuinka kyseinen tehtävä soveltuu omaan luonteeseemme. Suoritamme harrastuksia, työtä, parisuhdetta, ehkä perhettä ja jopa palautumista, koska meidän tulee saavuttaa jotain, mitä meiltä odotetaan. Miksi?
    Miksi minun tulisi olla, kuten joku muu? Miksi en voi nauttia siitä, että minulla vapaa-aikaa tehdä, mistä nautin, vaikka työelämä ei veisikään tavoitteellisuuttaan kaikkea vapaa-aikaani työstä murehtimiseen ja en voisi hankkia isompaa taloa kaikille niille tavaroille, joita olen voinut hankkia. Oravanpyörä, jossa useimmat meistä ovat ja joista useimmat nykyisin itseltään vaativat sekä ovat tyytymättömiä palkkaansa, koska vertaavat sitä jonkin toisen palkkaan, joka elää tuossa oravanpyörässä.

    Voisimmeko tavoitella tasa-arvoisuutta siten, että voisimme arvostaa enemmän erilaisia ihmisiä kuin itse olemme tai toisinpäin, arvostaa itseämme erilaisina kuin muut ovat?
    Nykyisinhän tasa-arvo lähinnä nähdään samankaltaisuutena. Miksi meidän tulisi olla samanlaisia saadaksemme arvostusta siitä, mitä me olemme?

    Tämän ajatuksen kautta palaammekin siihen, mihin ulkonäköpaineet usein liittyvät. Siihen, että vertaamme ja odotamme itseltämme jotain, mitä muut ovat meille asettaneet ja minkä mukaan me elämälle ymmärtämättä, ettei ne samat tavoitteet ole meitä varten ja se on ihan ok :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli niin tyhjentävän hyvä kommentti, että en osaa oikeastaan kommentoida tähän mitään.

      Poista
  5. Olin ajatellut blogisi perusteella, että olet sellainen partavesimainosmies, mutta ehkä kukaan ei ole. Hiljattain näin kaupungilla myös yhden bloggaajanaisen, jota olin pitänyt kuvien perusteella ihan ylimaallisen kauniina, mutta ei hän ollutkaan mitenkään huomiota herättävän näköinen. Se ei tee häntä vähemmän kauniiksi vaan inhimilliseksi.

    Vanheneminen on silti vaikeaa, koska se on jatkuvaa muutosta ja sopeutumista. 90-vuotias isoäitini sanoo, että aina hämmästyy nähdessään itsensä peilistä, kun peilissä ei olekaan se nuori tyttö.

    VastaaPoista

Kommentit piristävät aina :)